.

.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Omppu sairastaa

Kohta kahdeksan vuotias Mökötuvan Omppu on ollut viimeaikoina hirveän kipeä.

Myös pienet koirat voivat sairastaa liikuntaelinsairauksia, joten ajattelin Ompun emännän luvalla ja avulla kertoa Ompun sairauksista ja siitä, miten Omppu pääsi taas jaloilleen. Kerron myös lopuksi kivusta yleisesti ja olisin tyytyväinen, jos pistäisitte kommenttiosioon kokemuksia koiran tai kissan kipuiluista ja miten niistä pääsitte yli. Myös kysymyksillä saa heittää!

Tässä kuvassa Ompun "pikkusisko" Nixi hoitaa huolissaan Omppua,
mutta Omppu tarvitsi vähän ihmistenkin huoltoa voittaakseen kivut.


Ompulla on siis C/C lonkat, joihin on kehittynyt nivelrikko ja siksi Omppu onkin jäähdytellyt agility-uraansa jo tovin. Omppu kerkisi starttaamaan melkein sata kertaa lähes ilman ongelmia ja uransa viimeiset pari vuotta Omppu kilpaili agilityn kolmosluokassa.

Tässä kuvassa Omppu oli vielä elämänsä vauhdissa. :)
Kuva Sirpa Saari.



Omppu pärjäsi nivelrikkojen kanssa hyvin hyvällä hoidolla, kunnes kuukausi sitten Omppu alkoi ontumaan vasenta etujalkaansa. Jalka oli myös kankea ja arka. Pieni iloinen Omppu vetäytyi myös omiin oloihinsa, eikä häntäkään heilunut entiseen malliin.

Lääkärissä selvisi, että Ompulla oli kyynärnivelen sivuraiteen repeämä. Myös muu koira aristi joka paikkaa ja lonkatkin vaivasivat aiempaa enemmän. Varsinkin kipeän etujalan puoleinen lonkka oli jäykempi.



Eläinlääkäri ehdotti repeämään Laser-hoitoa. Omppu sai myös kahta eri voimakasta kipulääkettä.

Laserhoito tuli melko kalliiksi, mutta Maria ei ole niitä, joille koira on pelkkä urheiluväline. Maria rakastaa agilityn harrastamista toki, mutta ensisijaisesti koira on hänelle ystävä ja kumppani. Laserhoito siis valittiin ja se tehosi!

Keskiviikkona sitten vihdoin tuli viesti, jota olin odottanut sydän syrjälläni:
Omppu on nyt ollut pari päivää parempi kuin pitkään aikaan, tuonut jopa lelua mulle ja leikkinyt. Perjantaina lopetin Tramalit ja tänään loppui tulehduskipulääke. Huomenna viimeinen laserhoito! Nyt pitäisi miettiä miten kuntoutus aloitetaan. :)
 
 
 
Hyvällä hoidolla Ompulla on vielä monta monta hyvää vuotta edessä. :)
 

KOIRAN KIPU

 
Koiran kipua on joskus hankala huomata, koska koirat yrittävät salata heikkoutensa ihan viimeiseen asti. Tässä joitain tunnusmerkkejä:
 
  • Vetäytyy
  • Ei leiki
  • Ei heiluta häntää
  • Reagoi hätkähtämällä, ärisemällä tai värisyttelemällä itseään, kun koiraan kosketaan
  • Huono turkki tai näkyvä hilse
  • Huumorintajuttomuus
  • Muutokset vahtihalukkuudessa
  • Muutokset ruokahalussa
  • Usein suunpielet lyhyenä
  • Jäykkä kävely
  • Aggressiivisuus hihnassa
  • Muut muutokset käytökset käyttäytymisessä
 
Koira saattaa myös unohtaa kipunsa hauskan tekemisen ajaksi. Älä anna sen hämätä!
 
Schipperkeillä on hyvin paljon vanhemmiten varsinkin etuosan vaivoja, porokoirilla vähemmän. Schipperken ponnistusvoima ei ole ihan suhteessa sen kropan kestävyyteen ja siksi varsinkin paljon sohvalta, jopa pöydältä ja/tai autosta pois hyppivät schipperket, saattavat saada lihasjännityksiä ja venähdyksiä etuosaansa, mikä usein heijastelee myös alaselkään asti. Myös Ompun tarinan kaltaiset repeämiset ovat mahdollisia. Vanheneva koira kannattaakin hieroskella välillä läpi vaikka ihan itse tai jos on epävarma, kannattaa ostaa koiraystävälle vaikka joululahjaksi lahjakortti koirahierojalle. Tosin Ompun tapauksessa hieroa ei olisi saanut, joten sairaan koiran kohdalla lupaa kannattaa aina kysyä eläinlääkäriltä.
 
Vaikka schipperke tuntuu joustavalta kuin kissa, se on kuitenkin kropaltaan rakentunut kuin koira, joten sitä ei saa koskaan, eikä missään tilanteessa heittää alas sylistä. Siltä korkeudelta kertahyppykin saattaa vaurioittaa tuki- ja liikuntaelimiä, vaikka koira ei näyttäisi olevankaan moksiskaan. Ompun vaivan syystä ei ole mitään tietoa, mutta Omppu hyppii monta kertaa päivässä sängyltä tai sohvalta alas ja ehkäpä joku kerta oli liikaa. Ompun onneksi Maria oli tarkka ja koiriin panostavaa sorttia ja eläinlääkäri kokenut. :)
 
Lapinporokoiran kipuongelmat taas harvemmin johtuvat korkealta hyppimisestä, mutta joskus vahvan tuntuisen koiran kaulapannassa taluttaminen, saattaa aiheuttaa pysyviäkin vaurioita niskan seudulle. Lapinporokoiran niskanikamat ovat yhtä herkät, kuin ihmisellä ja viisaudestaan huolimatta se ei aina osaa suojella niitä hihnan nykäyksiltä. Kannattaa siis panostaa lapinporokoiran hihnakäyttäytymiseen erityisen paljon tai hankkia koiralle ergonomiset lenkkivälineet.
 
Myös lämmittelyt ennen peltorevittelyjä, keppileikkejä ja urheilusuorituksia, ovat kaikille koirille tärkeitä ihan samalla tavoin kuin suurille eläimille ja ihmisillekin ja vaikka schipperkeillä ja lapinporokoirilla on kaksinkertainen turkki, keskuslämmitys ei sitä kasvata vastaamaan Suomen kylmiä aikoja, joten varsinkin kylmässä autossa vuoron odottelun ajaksi koira on syytä vähänkin viileämmällä ilmalla pukea lämpimästi.
 
Joskus vanhenevan eläimen kipuilulle ei vain löydy syytä, silloin ennemmin kannattaa käyttää pidempiä aikoja tai jopa pysyvästi kipulääkettä. Olen sitä mieltä, että mielummin hieman lyhytikäisempi kivuton lemmikki, kuin jatkuvasti kärsivä ystävä.
 
Kivuttomia päiviä toivottaa,
Mökötuvan Riikka

perjantai 20. marraskuuta 2015

Onneksi on kissa


Tuli kylmät ilmat ja niiden mukana hiiri. Hiiri ei sentään tullut sisälle asti, vaan asettui majailemaan takan korvausilmaputkeen. Onneksi on kissa... vai miten se meni? :D

Kissa nuuskaisi hiirentuoksuisen putken päätä kerran ja asettui söpösti nukkumaan sohvalle. Sitten se venytteli ja vaihtoi raukeana nukkumapaikkaa eteisen arkun päälle, koska hiirestä tohkeissaan olevat koirat häiritsivät sen unta.



Ilo veti onnessaan hyvää tuoksua nenäänsä ritilän välistä ja jos joku muu yritti tulla hajuapajille, se murisi vaimeaa murinaa. Se on selvästi murissut liian vähän elämässään, koska se kuulosti kaikkea muuta, kuin vakuuttavalta.

 
 
Keikas oli sitä mieltä, että takan takapuolen seinän takaa saattaa löytyä toinen reitti hiiren luokse. Varsinkin, jos hieman kaivaa.

Hiittinen ehdotti esineilmaisulla minulle eteisen viemärin tarkastusluukkua. Ja kissa katsoi pahasti, muttei viitsinyt lähteä etsimään enää uutta nukkumapaikkaa.


Aamun pimeydessä pihamaalla hiiri taisi kohdata loppunsa. Ihmettelinkin, miksi Keikas nuohoaa kuistin alla, eikä suostu tulemaan sisälle. Kotiin tultuaan Jarkko kertoi tuloputken sijaitsevan siellä.

Nyt kukaan ei enää nuuskuta luukkua. Pitää varmasti hakea tiheää verkkoa rautakaupasta tänään illalla ja tilkitä putken pää.

Kiitos vaan koirille taas kerran informaatiosta ja kiitos kissalle myös. Silittämisesi laski verenpainettani turvalliselle tasolle koirien yöllisen hiirenmetsästyksen jäljiltä.

Onneksi on kissa.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Moonlight Dolls Johnny Be Good eli Johnny kävi kylässä


Oi... Kuka ihme sieltä tulee?
Pirre ( Ruusuliisan Pirre Pariisi ) ihmettelee.




Sieltähän tulee Moonlight Dolls Johnny Be Good eli kotoisimmin Johnny...


 
 

Hello baby...

 

 




Illan tullen sytytettiin kynttilät ja nuori rakkaus syttyi...

 




Mutta niin kuin kaikki tosi kiva...tämäkin loppui aikanaan.

 
 

 Siis mitä..?

 
 

Mitä? Ei vielä..! Meillä jäi vielä leikit kesken!!!

 
 
No huomenna sitten kotiin... Huomenna ;)

Rakkauden hedelmiä odotellaan syntyväksi tammikuun puolen välin jälkeen...
Oi kun nyt onnistuisi <3

Johnny asuu täällä: Starring Ragdoll
Johnnyn kotona on muuten yksi aivan ihana kohta luovutusikäinen lemmikkikissavauva vielä vapaana :)

torstai 12. marraskuuta 2015

Mökötuvan E-pentue s. 31.3.2003

Silloin oli semmoinen keväisen kirkkaan harmaa päivä. Kummityttö oli ihan vauva ja ensimmäistä kertaa kylässä, kun minulle tuli outo tunne. Passitin mieheni viemään kummitytön perheineen siltä istumalta juuri avattuun Maretariumiin ja he tottelivat, vaikka siitä selvästi heille tuli outo tunne. ;)

Kolmen tunnin päästä he palasivat ja noina kolmena tuntina Mökötupaan olivat syntyneet ensimmäiset schipperken pennut. ( Nykyään heidän perheessään on kaksi yhden kyseisen pentueen pennun lastenlasta, mutta se on sitten toinen tarina )

Syntyi siis neljä pientä pikimustaa, vantteraa ja ahnetta koirapoikaa, joita kutsuimme hetken aikaa Daltonin veljeksiksi. Nykyään kutsumme niitä Epuksi, Eetuksi, Ekuksi ja Elvikseksi.

Tässä Daltonit ovat sylissä odottamassa synnyinpesän siivoamista. Nuo kennelpoikani kädet olivat muuten ensimmäistä kertaa silloin kuvassa. Samat kädet löytyvät myös lukemattomien näiden poikien lasten ja lastenlasten kuvista, mutta sitä emme osanneet vielä silloin arvata.


Pojat kasvoivat ja perustimme Mökötuvan kennelin nettisivutkin, joiden kautta löytyikin neljä enemmän, kuin sopivaa perhettä pennuille. Kerron heistä kohta, mutta sitä ennen näytän teille kuvia heidän suvustaan, kun kerran sellaisia satuin arkistoista löytämään. :)

Tässä on pentujen äiti Kerttu ja minä. Kerttu sai minut nauramaan. Joka päivä.

 

Kerttu on ensimmäinen schipperke, jonka omistimme. Kerttu tuli meille ihan heräteostoksena. Emme olisi aamulla vielä arvanneet, että illalla meille tulisi koira, saatika schipperke, sillä toista porokoiraa olimme miettineet kaveriksi Näävelillemme, joka oli jäämässä yksinäiseksi koiraksi, koska saksanpaimenkoiramme Sisi oli todella sairas. Emmepä silloin arvanneet, millaiseen seikkailuun tämä saman tien sydämemme vienyt pikku nappisilmä meidät veisikään.

Tässä on vasemmalla Kertun isä Pistou ja oikealla Kertun äiti Diiva 

 

Diiva oli ainut pikkukoira belggarikennelissä ja isossa lapsiperheessä ja eli sen mukaisesti. Se siis johti oveluudellaan koko laumaa. Diiva oli valloittava persoona. Niin ahne, että ujuttautui belggaripentujen sekaan emojen tisseille ja niin vallaton, että tilaisuuden tullen juoksi pitkin kyliä, kun belggarit jäivät kiltisti tarhoihinsa.

Pistou oli ranskalainen herrasmies, joka eli kaupunkikoiran sivistynyttä elämää Lappeenrannassa. Pistou toki sopeutui suomalaiseen kulttuurin ja saunoi säännöllisesti, niin kuin täällä on tapana. Pistoulla oli oma pesuvati aina saunassa, mihin herran piti saada puhallella kuplia nenästään. Pistou on muuten periyttänyt näitä tapojaan monta sukupolvea eteenpäin... Kuinkahan monta? :D

Tässä on Daltoneitten isä E.T.


E.T. oli kiva harrastuskoira, mutta myös lutuisista lutuisin sylikoira. Koska Kerttu oli niin suuri, ajattelimme tasapainottaa Kertun kokoa astuttamalla sen E.T.llä, joka taas oli hyvin pieni. Tulokseksi saimme kaksi hyvin suurta pentua Elviksen ja Eetun ja keskikokoisen Ekun ja pienen pienen Epun, joka on aivan kuin isänsä kopio. :)

E.T:n vanhempia en tuntenut, mutta löysin niistä kuvat koneeltani. En yhtään tiedä kenen ottamia kuvat ovat ja toivon kovin, että he eivät suutu lainaamisesta. :o
Vasemmalla E.T:n isä Ruu ja oikealla emä FIN MVA Lady Day Du Domaine D'Elsinore.



No, pennut kasvoivat ja kehittyivät. Tässä eräänä hitaana iltapäivänä ottamani kuva, kun pennut olivat kaksiviikkoisia:

 
 

Noiden hetkien kauneuteen ei totu. Se lämpö, tuhina ja tuoksu. Siitä jää riippuvaiseksi. :)

Keväällä pojat täyttävätkin jo kolmetoista. Kyselin kuulumisia kaikilta ja sain myös uusia kuvia jo vanhoiksi äijiksi muuttuneista pojista.


ELVIS

Elvis oli se, jonka olisin itse valinnut tästä pentueesta harrastuskoiraksi. Se oli vahva ja päälle päsmäri jo pikkuisena pojan koltiaisena.



Elvis meni teini-ikäiselle urheilijatytölle, jolla oli muodostelmaluistelutausta ja aikomus harrastaa agilityä. He treenasivatkin viisivuotta ja kilpailivat myös.


Elvis kasvoi vähän suureksi ja joutui kilpailemaan medeihin, mutta se ei tainnut vauhtia haitata. Elvistä ei voinut muuten nuorena pitää edes parvekkeella turvallisuussyistä. Sen verran vauhdikkaasta kaverista oli kyse. Vauhdikkaasta ja iloisesta.


Olisin niin mielelläni käyttänyt Elvistä jalostukseen ja kerran yritimmekin, mutta liian ahtaan esinahan vuoksi homma ei toiminut ja Elvis jouduttiin kastroimaan.

Nykyään Elvis höseltää ja touhottaa edelleen. Vanhuuden oireita on, mutta pihalla meno ei ole hidastunut, vaikka ehkä pitäisi, sillä kaninpapanoita metsästäessä pappa välillä kompuroi. Lenkillä loppulenkkiä kohden vauhti vaan kiihtyy, kun Elvis muistaa kotona odottavat herkut. Herkuiksi tosi käy vaikka porkkanat, joita ukko rouskuttaa onnessaan suu auki. ( Myös muuten Eetu rakastaa kanin kakkaa ja porkkanoita... hassua :D ) Nivelrikkoa pojalla ei ole, mutta silmät ovat vähän sameammat kuin ennen. Iän tuoma kaihi ei onneksi ole paha, mutta hidastaa pitäisi vähän ymmärtää...


  Ja tässä tuorein kuva touhupapasta, mukaan pitäisi aina päästä:

 
 

EETU

Ja sitten oli pikkuinen Eetu.

Eetustakin kasvoi kooltaan melkein yhtä iso, kuin Elviksestä. Eetu oli pennusta pitäen rauhallisemman sorttinen ja siksi se valittiinkin perheeseen, josta siitä tuli 13-vuotiaan Reetan ensimmäinen oma koira.


Reetta opetti Eetulle hirmuisen määrän erilaisia temppuja ja jaksoi touhuta loputtomasti. Muisteltiin Reetan kanssa messengerissä vanhoja aikoja ja hän kertoi, että Eetu oli todella hartaasti toivottu. Vielä muutama vuosi Eetun tulon jälkeen, oli Reetta joskus sanonut Äidilleen: "En voi uskoa, että meillä todella on koira!"



Aika on kulkenut eteenpäin. Eetu asuu Reetan äidin kanssa vielä Reetan lapsuudenkodissa. Reetta on tietenkin jo aikuinen, mutta edelleen Eetu innostuu, kun Reetta tulee käymään. Edelleen Eetu haluaa juosta ympäri alakertaa ja edelleen Reetta juoksee Eetun mieliksi.


Edelleen Reetta tekee ukkelin kanssa samat vanhat temput ja häntä heiluu entiseen malliin.
Ikää ei muuten huomaa, mutta pidemmillä lenkeillä matkavauhti vähän hiipuu loppua kohden. Nuorena vaivannut epilepsia, saatiin ensin lääkkeillä pysymään poissa ja sitten -09 tehdyn kastroinnin jälkeen kohtaukset lakkasivat vähitellen kokonaan niin, että lääkityskin on purettu pois ja kaikki on nyt niin hyvin, kuin vanhalla koiralla vain olla saattaa.


Eetu oli ensimmäinen koira, jonka myin perheeseen noin nuoren ihmisen koiraksi vastoin kaikkia saamiani neuvoja, enkä ollut muuten väärässä. Päin vastoin. Teini on parasta, mitä koiralle voi sattua ja luullakseni aika usein myös koira on parasta, mitä teinin eteen voi sattua.


EPPU

Pienin kaikista oli Eppu!
Eppu oli viimeisenä ilman perhettä. Se oli kiltti, vähän arka ja jäi isompien sisarustensa jalkoihin mennen tullen ja olin hieman huolissani, mutta ihan turhaan. Herttaiselle Epulle nimittäin löytyi oikein sopiva koti nelilapsisesta perheestä Lohjalta.

 

Oikeassa ympäristössä Epusta tuli rohkea ja reipas schipperke-äijä.

 
 Ai niin ja  muistinko sanoa, että Epusta tuli myös oikein onnellinen. Ja tervekin se on ollut kuin pukki, niitä paria nuoruudessa koettua epityyppistä kohtausta lukuunottamatta.


Sitten meni vuosia ja Epun toimenkuva perhekoirana on muuttunut. Nykyään Eppu vahtii perheen isän tiluksia maalla. Ei siitä paljon ketään ohi kulje, mutta niistä harvoista ei yksikään jää taatusti ilmoittamatta.
 

EI TAATUSTI!


EKU

Ja sitten viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä Eku.


Eku meni harrastuskoiraksi lapsettomaan perheeseen agilityn hieman aiemmin aloittaneelle Aijalle. Yritin kaupata Aijalle Elvistä, mutta Ekun nallemainen olemus vei voiton, eikä Aija ole valintaansa koskaan katunut. Tai ehkäpä joskus, sillä tämä suloisista suloisimmasta pennusta kasvoi sellainen naisten mies, että joskus kesken kolmosluokan agilityradan, herra on pysähtynyt jopa vilkuttelemaan naisille. Luit oikein; vilkuttelemaan! ( Ekun puolustuksesi täytyy sanoa, että vain ja ainoastaan schipperkenaisille... niin ja tietenkin muille erityisille jutuille kuten ruualle, emännälle ja lapsille ) Joillakin schipperkeillä nimittäin on perinnöllinen taipumus nousta takajaloilleen ja vilkuttaa etutassuillaan hauskaksi kokemilleen asioille ja sen taidon tämä naisten mies osaa. :D

 

Aija oli Ekua hakiessaan agilityn harrastelija, mutta 7 ykkösluokan radan, 9 kakkosluokan radan ja yli 160 Ekun kanssa juostun kolmosluokan startin jälkeen Aijaakin voi sanoa konkariksi. Ekusta tuli agilityvalio ja olisi siitä tullut hyppyvaliokin, ellei Aija olisi voittanut silloin kerran Ekua Ekun veljen pojan Lukan kanssa. Eku oli monet kerrat SM-juokkueessa ja palkintoja tuli useasti jopa piirinmestaruuksista. Monesti Eku sai vuoden agilityschipperken tittelin ja näyttelystäkin tuli serti ja varasertikin, mutta ei Aija niitä pidä Ekun saavutuksista tärkeimpänä, sillä kaikkein tärkein Ekun hommista on ollut tämä:


Eku opiskeli "isosiskonsa" Tintin opastuksella ensin mainioksi perhekoiraksi.

 
Ja lopulta suuren koiraperheen vankkumattomaksi pomoksi.

Ekun perheessä asustaa emännän, isännän ja kahden ihmislapsen lisäksi Ekun veli Hukka, Hukan poika Luka ja Hukan tytär Nemi ja yksi Kelpie niin ja muutama kani. Eku sai myös 10 pentua yhteensä kolmen eri emän kanssa ja näkyy siis monen Mökötupalaisen sukutaulussa.

 
Eku pitää itsensä kunnossa juoksemalla aamuin illoin metsässä nelisen kilometriä. Ekulla on lasten kasvatus- ja laumankaitsentatehtävä toistaiseksi niin pahasti kesken, että Eku ei "valitettavasti" ole kerinnyt vanhenemaan. Vielä 12,5 vuotiaana, äijä on ja käyttäytyy ja toimii niin, kuin olisi vielä parhaimmassa iässään. Go Eku go! :)


...........................................................
Lisäys tekstiin 18.11.2015
Enää ei tarvitse olla huolissaan;
Elvis näkee taas :D













maanantai 2. marraskuuta 2015

Mökötuvan A-pentue s. 22.7.2001

Reilu 14-vuotta sitten toteutui pitkäaikainen haave.
Mökötupaan syntyi ensimmäinen koirapentue.

Kaikki opuskirjat oli lainattu kirjastosta ja jännitys oli huipussaan. Ensimmäinen synnytys oli pisin koskaan kokemani yksittäinen tapahtuma. Ei välttämättä tunneissa, mutta ajassa kyllä. Tiedättehän, odottavan aika on pitkä.

Aurinko paistoi ikkunasta siihen huoneeseen, jonka olimme pennuille sisustaneet. Olin onnesta sekaisin, kunnes syntyi neljäs pentu. Pieni laihanlainen parkki narttu, joka pelastusyrityksistämme huolimatta kuoli hieman syntymänsä jälkeen. Hautasimme pikkuisen talon pohjoisen puolella olevaan kukkapenkkiin ja olimme hirveän surullisia.

Asuimme silloin Kotkan Ristinkalliolla ensimmäisessä talossamme, jonka remontti oli kesken. Meillä oli kaksi pientä poikaa. Toinen hieman oli kolmen vanha ja toinen vuoden. Silloin luulimme, että talossa on vilinää ja vilskettä kerrakseen. Onneksi en nähnyt tulevaisuuteen. ;)

Tässä kuvassa ovat kaikki eloon jääneet kolme pentua. :)



Pentueen emä oli Kuurakuonon Asteroidi-Aidi, jonka kanssa harrastimme monenmoista. Enimmäkseen agilityä ja pelastuskoirien hakua. Alokasluokan verran TOKOakin. Nääveli oli ihan huippu hyvä harrastuskoira. Nopea, palvelualtis ja viisas. Kotona Nääveli oli luotettava ja ovelista ovelin. Niin ovela, että sille ei voinut olla sen jekuista edes vihainen. Näitä ominaisuuksia se jätti myös jälkikasvuunsa.



Pentueen isä oli Miehtebiekka Hektori. Sellainen pieni, mutta paksutassuinen herrasmies. Harmikseni en löydä arkistoistani kuvaa Hektorista, mutta pienellä googlettamisella löysin tämän: Hektorin sukutaulu ja kuva Miehtebiekan kennelin Reijosta ja Eevasta oli minulle varsinkin aluksi, mutta myös vuosien mittaan suuri apu. Opin heiltä koirien ruokkimisen ja jalostuksen perusteet ja muutenkin hyvin paljon porokoirien sellaisesta alkuperäisestä olemuksesta, mihin näyttelyissä käymällä ei opi.

Ne kolme pentua, jotka syntyivät koskettivat elämänsä varrella monia. Tai yksi koskettaa edelleen, nimittäin 14-vuotias Mökötuvan Anssi-Tapio on vielä vahva ja elossa. Mitä sanotte tästä viime kesänä otetusta videosta? Ei paljon ikä paina!




Anssi on ollut elämänsä varressa monessa mukana. Anssi kävi kerran Toko-kokeessa hyvin tuloksin, suoritti BH-kokeen, joka on palveluskoirien käyttäytymiskoe, läpäisi helposti palveluskoirien kestävyyskokeen AD:n, harrasteli agilityä ja läpäisi poropaimennustestinkin.

 

Anssi on myös viimevuosiin asti treenannut isäntäänsä maratoneille, mutta se mikä Anssin tärkein tehtävä on ollut sen elämässä ja minkä se onkin taitanut parhaiten, on ollut kolmen lapsen kasvattaminen fiksuiksi nuoriksi ihmisiksi. Näistä ensimmäinen on jo itsenäistynyt, mutta kahden kanssa tehtävä on vielä himpun verran kesken, eikä Anssi ole niitä koiria, jotka luovuttavat.

 
 


Toinen poika oli nimeltään Mökötuvan Antero-Nerokas, kutsumanimeltään Saku. Sakulla oli vahvat tassut jo pienenä poikan ja siitä tuli yhtä jämäkkä sekä luonteeltaan, että kropaltaan, kuin veljestäänkin.


Saku lähti perheeseensä sen jälkeen, kun heidän naapuriinsa oli muuttanut Anssi. Saku hoiteli oikein hyvin perhekoiran virkaa, kunnes se jouduttiin lopettamaan sokeutumisen vuoksi noin 12-vuotiaana. Sakulla oli perinnöllinen PRA.



Saku oli jo pentuna hyvin susimaisen näköinen, johtuen sekä suden värityksestä, että olemuksestaan.



Kolmas, mutta ei vähäisin pennuista oli Mökötuvan Aino-Aikainen. Aikainen siksi, että se oli ensimmäinen Mökötupalainen kautta aikojen ja varmaan myös muista, kuin omista koirista rakkain. Tämä kuva otettiin meidän lähimetsästämme, missä tarvoimme niinä monina viikonloppuina, joina vietimme aikaa yhdessä.



Aino lähti siis sijoituskotiin ja sain sen emännästä elämän ikäisen ystävän. Olin aikanani niin hölmö, että jätin Ainon pennuttamatta, koska Aino ei ollut ulkonäöltään tarpeeksi rodunomainen. Sitä virhettä olen katunut monesti, sillä sillä koiralla oli viisautta enemmän kuin yhdelle koiralle voisi mitenkään toivoa.



Viimeiset vuotensa Aino vietti mummolassa, omistajan äidin ja isän luona. Viime kesänä eräänä sateisena päivänä kävin tapaamassa Ainoa viimeisen kerran. Enpä olisi arvannut, miten nopeasti 14-vuotiaskin vielä osasi häntäänsä heiluttaa. Aino lopetettiin nisäkasvamien uuvuttamina. Meitä jäi monta sitä tänne kaipaamaan.