.

.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Mökötuvan A-pentue s. 22.7.2001

Reilu 14-vuotta sitten toteutui pitkäaikainen haave.
Mökötupaan syntyi ensimmäinen koirapentue.

Kaikki opuskirjat oli lainattu kirjastosta ja jännitys oli huipussaan. Ensimmäinen synnytys oli pisin koskaan kokemani yksittäinen tapahtuma. Ei välttämättä tunneissa, mutta ajassa kyllä. Tiedättehän, odottavan aika on pitkä.

Aurinko paistoi ikkunasta siihen huoneeseen, jonka olimme pennuille sisustaneet. Olin onnesta sekaisin, kunnes syntyi neljäs pentu. Pieni laihanlainen parkki narttu, joka pelastusyrityksistämme huolimatta kuoli hieman syntymänsä jälkeen. Hautasimme pikkuisen talon pohjoisen puolella olevaan kukkapenkkiin ja olimme hirveän surullisia.

Asuimme silloin Kotkan Ristinkalliolla ensimmäisessä talossamme, jonka remontti oli kesken. Meillä oli kaksi pientä poikaa. Toinen hieman oli kolmen vanha ja toinen vuoden. Silloin luulimme, että talossa on vilinää ja vilskettä kerrakseen. Onneksi en nähnyt tulevaisuuteen. ;)

Tässä kuvassa ovat kaikki eloon jääneet kolme pentua. :)



Pentueen emä oli Kuurakuonon Asteroidi-Aidi, jonka kanssa harrastimme monenmoista. Enimmäkseen agilityä ja pelastuskoirien hakua. Alokasluokan verran TOKOakin. Nääveli oli ihan huippu hyvä harrastuskoira. Nopea, palvelualtis ja viisas. Kotona Nääveli oli luotettava ja ovelista ovelin. Niin ovela, että sille ei voinut olla sen jekuista edes vihainen. Näitä ominaisuuksia se jätti myös jälkikasvuunsa.



Pentueen isä oli Miehtebiekka Hektori. Sellainen pieni, mutta paksutassuinen herrasmies. Harmikseni en löydä arkistoistani kuvaa Hektorista, mutta pienellä googlettamisella löysin tämän: Hektorin sukutaulu ja kuva Miehtebiekan kennelin Reijosta ja Eevasta oli minulle varsinkin aluksi, mutta myös vuosien mittaan suuri apu. Opin heiltä koirien ruokkimisen ja jalostuksen perusteet ja muutenkin hyvin paljon porokoirien sellaisesta alkuperäisestä olemuksesta, mihin näyttelyissä käymällä ei opi.

Ne kolme pentua, jotka syntyivät koskettivat elämänsä varrella monia. Tai yksi koskettaa edelleen, nimittäin 14-vuotias Mökötuvan Anssi-Tapio on vielä vahva ja elossa. Mitä sanotte tästä viime kesänä otetusta videosta? Ei paljon ikä paina!




Anssi on ollut elämänsä varressa monessa mukana. Anssi kävi kerran Toko-kokeessa hyvin tuloksin, suoritti BH-kokeen, joka on palveluskoirien käyttäytymiskoe, läpäisi helposti palveluskoirien kestävyyskokeen AD:n, harrasteli agilityä ja läpäisi poropaimennustestinkin.

 

Anssi on myös viimevuosiin asti treenannut isäntäänsä maratoneille, mutta se mikä Anssin tärkein tehtävä on ollut sen elämässä ja minkä se onkin taitanut parhaiten, on ollut kolmen lapsen kasvattaminen fiksuiksi nuoriksi ihmisiksi. Näistä ensimmäinen on jo itsenäistynyt, mutta kahden kanssa tehtävä on vielä himpun verran kesken, eikä Anssi ole niitä koiria, jotka luovuttavat.

 
 


Toinen poika oli nimeltään Mökötuvan Antero-Nerokas, kutsumanimeltään Saku. Sakulla oli vahvat tassut jo pienenä poikan ja siitä tuli yhtä jämäkkä sekä luonteeltaan, että kropaltaan, kuin veljestäänkin.


Saku lähti perheeseensä sen jälkeen, kun heidän naapuriinsa oli muuttanut Anssi. Saku hoiteli oikein hyvin perhekoiran virkaa, kunnes se jouduttiin lopettamaan sokeutumisen vuoksi noin 12-vuotiaana. Sakulla oli perinnöllinen PRA.



Saku oli jo pentuna hyvin susimaisen näköinen, johtuen sekä suden värityksestä, että olemuksestaan.



Kolmas, mutta ei vähäisin pennuista oli Mökötuvan Aino-Aikainen. Aikainen siksi, että se oli ensimmäinen Mökötupalainen kautta aikojen ja varmaan myös muista, kuin omista koirista rakkain. Tämä kuva otettiin meidän lähimetsästämme, missä tarvoimme niinä monina viikonloppuina, joina vietimme aikaa yhdessä.



Aino lähti siis sijoituskotiin ja sain sen emännästä elämän ikäisen ystävän. Olin aikanani niin hölmö, että jätin Ainon pennuttamatta, koska Aino ei ollut ulkonäöltään tarpeeksi rodunomainen. Sitä virhettä olen katunut monesti, sillä sillä koiralla oli viisautta enemmän kuin yhdelle koiralle voisi mitenkään toivoa.



Viimeiset vuotensa Aino vietti mummolassa, omistajan äidin ja isän luona. Viime kesänä eräänä sateisena päivänä kävin tapaamassa Ainoa viimeisen kerran. Enpä olisi arvannut, miten nopeasti 14-vuotiaskin vielä osasi häntäänsä heiluttaa. Aino lopetettiin nisäkasvamien uuvuttamina. Meitä jäi monta sitä tänne kaipaamaan.

 
 
 


2 kommenttia:

  1. Saanko lisätä meidän Lappeenrannan startin agissa kun olitte lähteneet ilmeisesti Jarkon työn vuoksi ja sain jäädä Näävelin kanssa kisaamaan.
    Saimme nollan ja paperit Serti-Cupin jatkoon sekä jotain palkintokrääsää. Mutta sen voin muistaa aina kun meitä kuulutettiin niin Nääveli aina havaitsi, hetkinen se olen minä. Valmistautuu Nääveli ja Aija Lauhkonen. Korvat antenniksi ja huomasin miten ihana lady tunnisti itsensä.

    VastaaPoista
  2. En enää muistanutkaan. <3 Nääveli oli jotenkin ihminen koiraksi! :D

    VastaaPoista